Rakkauden vaikea taito

Tartuin uudestaan lempikirjaani – Erich Frommin Rakkauden vaikea taito, jota luen tietyin väliajoin uudestaan ja uudestaan. Frommilla psykologialle ominainen hieman akateemisen etäinen tapa esittää asioita yhdistyy rönsyilevään, leijailevaan ja vapaatyyliseen filosofoimiseen. Hänen ihmisen teoriasta sanotaankin, että se on freudismin ja marxismin sekoitus, eli ihmisen luonne on yhdistelmä biologisia tekijöitä kuten esimerkiksi sukupuolivietistä syntyvistä tarpeista että sosiaalisia kuten esimerkiksi vallitsevasta talousjärjestelmästä asettamista rajoitteista. Itselleni Fromm näyttäytyy aikansa ”viimeisenä humanistina”, joka pelastaa maailmaa opettelemalla latinaa ja hankkimalla Euraasian kansalaisuutta.

Hän aloittaa hylkäämällä kokonaan vallitsevan rakkauskäsityksen imelänä, kiiltomaisen mainoksellisena ja harhaanjohtavan vaarallisena nyky-yhteiskunnan tuotteena. Tarkkanäköisenä sosiologina hän aloittaa analyysinsä paljastamalla piilevät asenteet ja odotukset rakkautta kohtaan:

”… ei juuri kukaan tule ajatelleeksi, että rakkaudessa voisi olla jotakin, mitä ihmisen pitäisi oppia. […] Useimpien ihmisten mielestä rakkauden ongelma ei ole mitään muuta kuin ongelma, miten tullaan rakastetuksi, eikä suinkaan miten rakastetaan, miten pystytään rakastamaan. Siksi heidän pulmansa on: kunpa minua rakastettaisiin – miten voisin olla rakastettava? Päästäkseen tähän päämäärään he käyttävät erilaisia keinoja. Eräs varsinkin miesten usein käyttämä keino on menestys, pyrkimys esiintyä niin mahtavana ja rikkaana … Eräs toinen, etenkin naisten käyttämä keino on viehättäminen, pyrkimys vaikuttaa ruumiiltaan, vaatetukseltaan jne. niin ’puoleensa vetävältä’ kuin suinkin mahdollista. Muita sekä miesten että naisten käyttämiä keinoja ovat miellyttävä käytös, mielenkiintoinen keskustelu, avuliaisuus, vaatimattomuus ja pidättyväisyys. … Siinä, mitä useimmat meidän kulttuurimme ihmiset kutsuvat rakastettavuudeksi, on lähinnä kysymys kansanomaisuuden ja sexappealin sekoituksesta.”

Kun sosiologinen maisema on kartoitettu, Fromm pureutuu sen syvempään syntyhistoriaan, johon on vaikuttanut eettis-filosofinen rakkauskäsitys sekä talousjärjestelmä:

”Ihmiset kuvittelevat, että rakastaminen kyllä on yksinkertaista, mutta rakastamisen kohteen, ’sen oikean’ löytäminen – siinä pulma. Tämä luulo perustuu monin tavoin tämän päivän yhteiskunnan kehittymiseen nykyiselleen. … Viktoriaanisena aikana ei rakkaudessa suinkaan ollut ensisijaisesti kysymys välittömästä henkilökohtaisesta kokemuksesta, joka myöhemmin ehkä päätyi avioliittoon. Avioliitto päinvastoin päätettiin sopimuksella, jossa osapuolina olivat asianomaiset perheet, tai sen solmijana esiintyi erityinen puhemies, tai sopimus tehtiin ilman tällaisia välikäsiä. Avioliitto perustui sosiaalisiin näkökohtiin ja rakkauden katsottiin heräävän itsestään avioliiton päättämisen jälkeen. … Meidän koko jokapäiväinen elämämme perustuu ostamishaluun, käsitykseen molemmille osapuolille edullisesta vaihtokaupasta. Nykypäivän ihmisen onni on katsella näyteikkunoita ja ostaa kaikkea mitä hän pystyy ostamaan … Ihmiset katselevat toisiaankin samalla tavoin. Mies etsii miellyttävää tyttöä ja nainen etsii miellyttävää miestä. ’Miellyttävällä’ ymmärretään sellaisten ominaisuuksien sopivaa kokonaisuutta, joista kaikki pitävät ja joilla on senhetkinen huippuarvo persoonallisuusmarkkinoilla. … On kysymys kaupankäynnistä; kohteen tulee olla arvoltaan riittävän haluttu, mutta samalla sellainen joka haluaa minut, ottaen tällöin huomioon minun sekä näkyvät että piilevät varani ja velkani. Kaksi ihmistä rakastuu toisiinsa silloin, kun he huomaavat löytäneensä toisissaan parhaan mahdollisen markkinoilla saatavissa olevan kohteen, otettuaan tätä ennen huomioon toistensa vaihtoarvoon sisältyvät rajoitukset.”

Mietin, leikkaako sana kaupankäynti enää kenenkään korvaa. Tuohan oli kirjoitettu vuonna 1956. Onko trophy wife jo muotia?

Mitä jos asetelmaa kärjistetään ja jatketaan seuraavalla mielikuvitusleikillä. Mies menee vaimokauppaan, jossa selailee naiskandidaattien CV:itä – täydellisiä luetteloita ulkonäöstä, koulutuksesta, maailmankatsomuksesta, luonteesta, harrastuksista, varallisuudesta. Hänellä on ”valuuttana” omat ominaisuudet, joilla hän pystyy ”ostamaan” itselleen parhaimman vaimon. Olisiko tällainen kuvitteellinen parinvalinta ihanteellinen? Mitä jos ajan myötä jommankumman ”varallisuus” kasvaa, että sillä on varaa ”ostaa” parempi kumppani? Jotkut väittävät vastaan, etteivät he hae parempaa tai huonompaa vaan sopivampaa puolisoa. Tällöin sellaisessa ihmisessä on jokin vain hänelle ominainen, ainutlaatuinen sisin – hänen oma persoonallisuus, mikä tekee mahdottomaksi ihmisten asettamista paremmuusjärjestykseen. Tämä alkaa kuulostaa jo jalommalta, muttei sekään vakuuta maun ja muodin odottamattomilta muutoksilta.

Sillä aikaa Fromm jatkaa rakkauden erittelemistä ja siirtyy asian psykologiseen aspektiin:

”Kolmas erehdys, joka piilee sen käsityksen takana, ettei rakkaudessa ole mitään mitä pitäisi oppia, sisältyy siihen, että sekoitetaan keskenään alkuperäinen rakastumisen tunne ja rakastaminen eli rakkauden jatkuminen. Kun kahden ihmisen välillä, jotka ovat ennen olleet toisilleen vieraita, tämä heitä erottava seinä murtuu ja he tuntevat äkkiä olevansa lähellä toisiaan, tuntevat olevansa kuin yksi olento, tämän välittömän yhteyden kokeminen on eräs elämän riemullisimpia ja valtavimpia elämyksiä. Vielä ihmeellisempi ja käsittämättömämpi tämä kokemus on niiden ihmisten kohdalla, jotka ovat aikaisemmin eläneet syrjässä, eristettyinä, vailla rakkautta. Tämä äkillisen läheisyyden ihme tapahtuu usein helpommin, jos siihen liittyy sukupuolista vetovoimaa ja tyydytystä tai jos se tämän johdosta ylipäänsä vasta syntyykin. Tämänkaltainen rakkaus ei kuitenkaan luonteensa mukaan ole pysyvää. Kun rakastuneet oppivat tuntemaan toisensa, läheisyyden elämys menettää salaperäisyytensä, ristiriidat, pettymykset ja molemminpuolinen ikävystyminen hävittävät vähitellen kaiken alkuperäisen hurmaantumiseen sisältyneen suurenmoisuuden. Alussa he eivät tätä kyllä kaikkea tiedä; tosiasia on, että rakastuneet pitävät toisiinsa hullaantumista rakkautensa voiman mittapuuna, vaikka tämä hullaantuminen on todisteena vain heidän aikaisemmasta yksinäisyydestään.”

Eräs ystäväni ilmaisi ongelmansa osuvasti – ”en tiedä, odotanko talvea vai kesää”. Oma ihastumisen tunneliekki voi syttyä joko yksinäisyyden pakkasessa, jossa toinen nähdään pelastajana. Tai keskellä aurinkoista päivää, jossa elämän euforia projisoituu heleistä ilmoista puun latvoihin.

Ihastumisen tunne laantuu ajan myötä, mikä on adaptaation seurausta. Eräs eloonjäämisen keskeisimmistä mekanismeista on se, että ihminen tottuu kehnoihin oloihin, mutta kääntöpuolena on se, että hän tottuu myös hyviin.

Nyt kun järki on haukuttu narsistiksi ja tunne huoraksi, Fromm esittää pelastussuunnitelman – rakkaus on taito. Aikaa vievä ja vaikeasti opittava taito:

”Ensimmäinen askel eteenpäin on tällöin sen seikan tajuaminen, että rakkaus on taito, aivan kuten eläminenkin on taito! Jos meidän pitää oppia rakastamaan, meidän on edettävä aivan samalla tavalla kuin halutessamme oppia minkä muun taidon tahansa: oppia soittamaan, maalaamaan, perehtyä puusepäntyöhön tai lääkärin tai insinöörin ammattiin. … maailmassa ei saa olla mitään mikä merkitsee minulle enemmän kuin tämä yksi asia. Tämä pätee niin musiikissa ja lääketieteessä kuin kuvanveistotaidossa – ja pätee myös rakkaudessa. Ehkä tähän kätkeytyykin vastaus kysymykseen, miksi meidän kulttuurimme ihmiset vain harvoissa tapauksissa pyrkivät oppimaan tätä taitoa, huolimatta siitä että alinomaa epäonnistuvat. Huolimatta voimakkaasta rakkauden kaipuusta kaikkea muuta pidetään tärkeämpänä kuin rakkautta: menestystä, mainetta, rahaa, valtaa – melkein kaikki meidän voimavaramme on keskitetty näiden päämäärien saavuttamiseen, rakkauden taidon oppimiseen sen sijaan emme uhraa juuri mitään.”

Itse luin tätä hienoa kirjaa, kun käsitykseni rakkaudesta olivat yhtä aikaa itsestään selviä ja määrittelemättömiä. Jopa rakkauden määritelmän käsittely voi koskettaa erittäin syvälle juurtuneita ja kipeitä asioita. Itse näkisin, että rakkauskäsityksen muodostuminen on pitkä prosessi, jossa täytyy loksahtaa kohdalleen sellaiset palaset kuin ”minä haluan” ja ”tämä on oikein”. Omat halut ja oikeuskäsitykset muuttuvat elämäntilanteen ja ympäristön mukaan. Kumpikin vaikuttaa toiseen. Omien ristiriitaistenkin halujen sekamelskasta sekä nykyaikaisesta oikeuskäsitysten marketista voi olla vaikeaa valita mitään sopivaa. Itse kuitenkin uskon, että sinnikkään ja rehellisen analyysin avulla voi ellei tavoittaa kokonaan niin ainakin lähestyä totuudellista tilaa.

Päivä, jolloin opin erottamaan puut

”Jos olisit puu, mikä puu olisit ja miksi?”

Tämä kysymys esitettiin minulle metsässä. Ihastuin siihen heti, vaikka tunsin entuudestaan vastaavanlaisen – ”Mitä tekisit, jos näkisit metsässä peuran?” Luin joskus kauan sitten, että ihmisen ajattelu on vahvasti assosiatiivinen, ja yhdet asiat toimivat symboleina toisille. Psykologisen testin tarkoitus onkin redusoida kaikki vastaukset vain pieneen joukkoon vaihtoehtoja. Saada selville ihmislajeja. Puu-kysymyksessä oli kuitenkin jotakin päinvastaista. Ryhdyin kyselemään sitä muilta ja kirjaamaan vastauksia:

”Pihlaja, koska se on hento mutta kestää koviakin tuulia.”

”Mänty, koska eilen metsurikoneella kaadettiin niitä.”

”Koivu, koska se on kaunis.”

”Vaahtera, koska lapsena istutin sen siemenen, ja nyt se on kasvanut minua korkeammaksi.”

”Kataja, koska siitä on yksi askel jousipyssyyn.”

Mänty ja koivu ovat johdossa. Mänty miehillä ja koivu naisilla. Toisaalta kahta samaa perustelua en ole kuullut kertaakaan. Siinä missä puulajit loppuvat kesken, erilaisia puita on taatusti enemmän kuin ihmisiä. Ja kummassa on enemmän huomioitavaa, opittavaa, ihailtavaa?

Rakastan metsää, ja välillä siinä vaeltaessa useampi tunti lennähtää hetkessä ohi. Metsässä on jotakin vaikeasti selitettävää ja piilevää kauneutta. Se on sikäli piilevää, ettei puu kiinnitä yleensä luontoa arvostavan ihmisen huomiota yhtä ennakoitavan helposti kuin vaikka leikkivä söpö koiranpentu. Puut saattavat ensivaikutelmaltaan näyttää samoilta. Miksi muuten oli keksitty nimityksiä eri puulajeille? Nimi pukee tuhansia erilaisia puita samoihin vaatteisiin – ei ole enää tätä ja tuota puuta, vaan on kuusi ja toinen kuusi.

Joskus luin jostakin, että jokainen lumihiutale on ainutlaatuinen. On hätkähdyttävää ajatella, että tuossa leijailee miljoonia pikkutaideteoksia. Ne laskeutuvat kasvoille, ja kehon lämpö sulattaa ainutlaatuisen taideteoksen jäljettömiin. Tai ne laskeutuvat puiden oksille, ja yhdessä muodostuvat toisenlaisen yhtä ainutlaatuisen taideteoksen.

Luonnossa esiintyy myös toisenlaista piilevää kauneutta. Vuodenaikojen säännöllinen vaihtelu, vuorovesien liikkeen ennustettavuus, veden jäätyminen ja jään sulaminen, lumihiutaleiden liike ylhäältä alaspäin. Yllä olevan kappaleen ”sama” asia voidaan ilmaista toisinkin – Sadepilvissä on pieniä jääkiteitä ja pölyhiukkasia, niistä muodostuu varsinaisia lumihiutaleita -5:n ja -20:n asteen välillä. Niiden muotoon vaikuttavat ilman kosteus, lämpötila, tuuli ja muut fysikaaliset olosuhteet. Lumihiutaleen molekyyli voi kiinnittyä toiseen monella eri tavalla, joten jo useammalla saadaan lähes loputon joukko eri kuvioita. Kun lumihiutale on kasvanut riittävän suureksi, se irtautuu pilvestä Maan painovoiman avulla ja alkaa laskeutua. F=m*a, s=½at² , E=mgh.

Tällä viikolla satoi ensilumi. Yritin saada kaavat hetkellisesti pois mielestä. Kuuntelin Siri Nilsenin Alle snakker sant:ia, ja muistelin jälleen, miten tänä päivänä vuosi sitten opin paremmin, kuinka erilaiset ihmiset ovatkin. Opin erottamaan puita.

Poppisosiologia

Eilen oli niin hilpeä olo, että päätin viimeinkin testata kauan sitten tiedettyä mutta kokeilematta jäänyttä lukutekniikkaa. Nimittäin nopeuden aikaansaamiseksi luetaan jokaisesta kappaleesta vain ensimmäinen ja viimeinen virke. Itse sovelsin tätä vielä pidemmälle lukemalla ainoastaan jokaisen luvun ensimmäinen ja viimeinen luku. Tulos: vielä hilpeämpi olo; kahdessa tunnissa on kahlattu läpi 300-sivuinen Baumanin Sosiologinen ajattelu; sekä varsin painava tunto päässä. Tästä innostuneena päätin testata kyseisen lukemistekniikan sisarusta – kirjoittamistekniikkaa, jossa kirjoitetaan aiheesta sen kummemmin ajattelematta. Tässä on sen tulos.

Sosiologia tutkii yhteisöjä. Mutta minkälaisia yhteisöjä on populäärikulttuurin hahmoilla? Seuraavaksi on esitetty verkkoja, jotka esittävät jonkun henkilön ystävyyssuhteita. Verkon solmut ovat henkilön ystäviä, ja kaaret solmujen välillä esittävät, tuntevatko henkilön ystävät toisensa. Verkko kertoo jotakin henkilöstä, esimerkiksi kuinka monipuolinen tai sulkeutunut hän on, tai kuinka paljon hän esittää omia ystäviä toisilleen.

Nuuskamuikkunen

Nuuskamuikkunen on ehdoton Muumilaakson tarinoiden suosikkihahmoni – filosofoiva, seikkailuhaluinen, sopivan etäisen ja ystävällisen yhdistelmä. Nuuskamuikkusen kavereita ovat Muumipeikko, Muumipappa, Muumimamma, Niiskuneiti, jne., oikeastaan kaikki Muumilaakson asukkaat. He puolestaan tuntevat kaikki toistensa, joten ystävyysverkosta tulee ns. täydellinen verkko. Voidaan tietysti väittää vastaan, ettei Mörkö ole yhtä läheinen kuin Muumipeikko, mutta ei hän ainakaan tuntematon ole ja tuskin sitä viholliseksikaan voi kutsua. Joten näin ratkottiin Muumilaakson tarinoiden menestyksen salaisuus – kaikki ovat loppupelissä kaikkien kavereita ja kaikki loppuu hyvin. Tämä verkko voi myös olla jonkun sovittelijan tai salaseuran jäsenen verkko.

Kapteeni Kaarna

Kapteeni Kaarna on minusta yksi kiinnostavimmista Tuntemattoman sotilaan hahmoista. Hän tuntee hyvin lähes kaikki alaisensa, ja pistää itsensä likoon heidän puolesta. Näin värikkään hahmon kuolema aivan romaanin alussa oli siten surullinen mutta kirjailijalta rohkea ja täten kiinnostava juonin käänne. Tällainen verkko voisi esittää myös mikä tahansa hyvää johtajaa, joka tuntee muitakin kuin organisaation ylintä johtoa.

Mad Max

Mad Max on Mel Gibsonin esittämä päähahmo samannimisessä elokuvassa, joka on tyypillinen road movien edustaja. Hahmo on koko ajan liikkumassa eteenpäin, hän joko tavoittelee jotakin päämäärää, kuten Indiana Jones:n tapauksessa tai yksinkertaisesti etenee. Ystävien kautta hankitaan uusia tuttavia ja heidän kautta taas uusia. Sillat poltetaan taakse, vanhoja tuttavia jätetään, tai he jäävät itse. Sivupolut ja mustat jäät matkan varrella tekevät elokuvasta kiinnostavan. Minne mennään ei tiedetä, mutta silloin kun ollaan perillä, niin varmasti tuntuu siltä.

Peter Parker

Tämä verkko voi vaikuttaa tavallisen ihmisen verkolta, paitsi yksi detalji – verkossa on kaksi ryhmää, joiden välillä ei ole kaaria, ts. tällaisen ystävyysverkon omaava henkilö viettää salaa toista elämää. Peter Parker on tavallinen fysiikan opiskelija, joka auttaa tätiään, tekee tutkimustyötä, deittailee tyttöjä. Mutta hän on myös hämähäkkimies, joka auttaa poliisipäällikköä ja taistelee antisankareita vastaan. Kummankaan ryhmän tuttavat eivät tunne tuttavia toisesta ryhmästä.

Mitä muuta kiinnostavaa ystävyysverkosta voi saada eri ammatti-ihmisille?

Sosiologi: Minkälaisia ihmisten välisiä suhteita voidaan mallintaa ja minkälaista hyödyllistä tietoa siitä voi saada? (Esimerkiksi ystävyysverkko on erilainen kuin tuttavuusverkko)

Lääkäri: Onko olemassa verkon minimikokoa, josta voi päätellä, että henkilöllä on riski sairastua masennukseen?

Valtiotieteilijä: Kuinka paljon verkon laajuus korreloi henkilön vaurauden kanssa, ts. kuinka paljon sosiaalinen pääoma on konvertoitavissa rahalliseen pääomaan? Tai vaihtoehtoisesti henkilön pyyteettömyyden mittarina, eli henkilö ei käytä verkostoja hyväkseen.

Historioitsija: Kasvaako verkon keskimääräinen koko nykyaikaan mentäessä, eli auttaako kehittynyt kommunikaatiotekniikka hankkimaan uusia tuttavia?

Antropologi: Miten ympäröivä kulttuuri – kieli, perinne, lait vaikuttavat verkon rakenteeseen?

Kasvatuspsykologi: Onko havaittavissa korrelaatiota vanhempien ja heidän lastensa ystävyysverkkojen rakenteen välillä?

Matemaatikko: Onko ystävyysverkoilla jokin ominaisuus, joka erottaisi niitä muista verkoista?

Fyysikko/Fysiologi: Mikä on keskimääräinen energiatarve uuden kaaren saamiseen verkkoon? Entä uuden solmun? (Ts. kuinka helppoa, on tutustuttaa omia ystäviä keskenään tai saada uusia tuttavia?)

Filosofi: ???

Saima Harmajan jalanjäljissä

"Jumala, kun olen kuollut,

kun väsynyttä ruumistani suutelee maan viileä povi

ja kun se, mikä minussa on kuolematonta,

on siirtynyt Sinun luoksesi,

suo minun kuitenkin maan päällä seurata heitä,

jotka siellä vaeltaessani antoivat minulle enimmän.

Häntä, joka antoi minulle Onnen,

seuratkoon minun sydämeni suurena, hellänä ja lempeänä,

häntä, joka antoi minulle Surun,

seuratkoon minun sieluni suurena, hellänä ja lempeänä,

ja mittaamaton esirukoukseni olkoon kummankin suojelusenkeli.

Suo minun seurata heitä,

toista naisena, toista ihmisenä,

mutta kumpaakin iankaikkisesti siunaten."

Saima Harmajan päiväkirjasta, 30.3.28

Omien sanojen mukaan "aika lihava ja aika pitkä, teerenpilkkuinen otus", jolla on "pitkä kellanpunainen palmikko ja merenvihreät tai ruskeanharmaat silmät" [1] (omasta päiväkirjasta). Ystävien kutsumana Prätinä tai Saimen. Poikaystävän sanoin prinsessa [3] (Kirjeitä Saima Harmajalle, toim. Päivi Istala). Ja runokriitikoiden mukaan "hauras, syventynyt, ylen hento, miltei ylihienostunut, puhdas, harras, raikas, naisellinen, harmooninen, oudon aineeton, personaalinen…" [2] (Saima Harmaja Legenda jo eläessään, Kaarina Helakisa) listan jatkuen vielä pitkänä.

Valtavan tunnemyrskyn saa aikaan itsessään luettuaan Saima Harmajan (1913-1937) päiväkirjaa. Päiväkirjaotteiden valossa Saiman muutenkin erittäin elävät ja koskettavat runot kasvattavat ikään kuin ylimääräisen ulottuvuuden. Hetken mielitiloista alkaa itää historia. Nämä pienet historiapurot yhdistyvät vähä vähältä isoksi kuohuvaksi koskeksi – Runoilijan Historiaksi, Ihmisen Tarinaksi.

Päiväkirja on siinä mielessä omalaatuinen kirjallisuuden genre, että kirjoittaja kasvaa ja kehittyy kirjoittaessaan. On olemassa lukuisia yhden ihmisen koko elämästä kertovia teoksia, mutta päiväkirjoissa tekijä varttuu lukijan mukana. Kirjoitukset ovat syntyneet useiden vuosien aikana ja pitävät sisällään kirjoittajan, hänen ystävien ja ympäristön vaikutuksen jäljet. Tämä tavallaan pakottaa myötäelämään kirjoittajan kanssa. Sen lisäksi päiväkirja on dokumentti, joka on puhdas elämänkertakirjoittajien tulkinnoista. 

Olennaisin seikka huomata on kuitenkin se, että päiväkirjaan ei ole asia kenelläkään muulla kuin sen tekijällä. Jopa kauan sitten eläneiden ihmisten päiväkirjoja lukiessa ei jätä tunne, että kajoaa johonkin pyhään, sellaiseen niin tärkeään ja henkilökohtaiseen, että sen väistämätön herkkäluonteisuus ja hauraus viestivät jatkuvasti lukijalle – tämä ei ole vieraita silmiä varten. Ei voi enää tietää, miten kirjoittaja suhtautuisi, joten se on aina pieni rikos avata elämäkerrallisia teoksia. Kuitenkin uskon, että vastuulliselle lukijalle tämäntyyppiset kirjoitukset tuovat valtavasti hyötyä. Vertaistuki, jonka väistämättä saa samojen kasvutuskien kanssa kamppaileva henkilö. 

Kokosin alle joitakin otteita Saima Harmaja päiväkirjasta sekä Kaarina Helakisan kirjoittamasta elämäkerrasta sekä liitin karttaan paikkoja, jotka tavalla tai toisella liittyvät näihin lainauksiin. Näin lyhyet otokset toisen ihmisen elämästä ovat pakotetusti vääristymä, mutta valaisevat, kuinka sisältörikkaasta ja kiinnostavasta henkilöstä oli kyse. Suosittelen lämpimästi tutustumaan alkuperäislähteisiin!

Harmajien toinen koti (Kasarmikatu 2):

"Salissa oli kattokruunu ja kaunis mahonkikalusto, jossa ole vihreäraitaiset tekosilkkipäälliset, ikkunaverhot olivat silkkiä. Salit tapetit olivat harmaat. Kalustoon kuului raskas matala senkki, jossa säilytettiin serviisiä. Kevättalvisin salissa kukkivat Laura Harmajan amaryllikset. […] Laura Harmaja soitti useasti pianoa, ja Saima saattoi vielä vuoteeseen paneuduttuaan pyytää häntä soittamaan Sibeliuksen impromptuja, Mozartin menuettia taikka erityisesti rakastamaansa Beethovenin Kuutamosonaatin Adagio-osaa. Toisinaan Outi Harmaja lauloi. […] Radio oli uusi muodikas laite, sen hankkimista Harmajat vastustivat viimeiseen asti. Radio ostettiin vasta Berliinin olympialaisten aikaan. Harmajat kunnioittivat elävää musiikkia ja karsastivat ajatusta moisen mekaanisen kapineen tuomasta hälystä ja metelistä. […] Toisinaan Harmajilla kävi tenttimässä kansantaloustieteen opiskelijoita. He vetäytyivät tohtori Harmajan kanssa juhlakkaaseen tummaan huoneeseen. […] Ruokasalin valkoliinaisessa pöydässä istuttiin arvokkaan tuntuisesti ja jämptisti, vaikka toki hauskojakin puhuttiin. Telefoonin luuriin sanottiin: Tohtori on syömässä. […] Harmajalla perheenpäälle myös aina tarjoiltiin ensinnä. Niin tehdään saksalaisessa porvariperheissä vieläkin." [2]

Suomalainen yhteiskoulu (Yrjönkatu 22):

"Tänään on toinen päivä koulua. Minulla oli kauhean hauskaa.

Ennen Mossen tuntia löin vetoa Antin kanssa. Hän väitti, etten voisi olla aivan hiljaa tunnilla, ja minä väitin voivani. Vedossa oli vain kunnia kysymyksessä, sillä Antti selitti olevansa niin jalo, ettei tahtoisi tuottaa minulle häviötä.

Luokka oli kiihkoissaan. Kukaan ei uskonut, että minä voisin olla hiljaa. Kaikki nauroivat pelkälle ajatuksellekin katketakseen.

Minua harmitti ja päätin, että olen hiljaa.

Luokan pojat ehättivät heti kertomaan Mosselle, 'No, saadaanpa nähdä', nauroi Mosse epäuskoisena.

Kaikki tirskumaan. Ystäväni säälittelivät minua, mutta ei edes Lea uskonut.

Tunti alkoi. Kaikkien luokan poikien ja useimpien tyttöjen naama oli kääntynyt minuun. Mosse hymyili merkitsevästi ja huvittuneena.

Olin aivan suurenmoinen! Hymyilin laimeasti Mossen onnistuneimmille vitseille ja poikain irvistelylle. Kaikki olivat hämmästyksellä lyödyt. – Tunnin loputtua sain vastaanottaa innostuneet onnittelut.

Käytävässä olin vielä siivosti. Mutta portaissa kajahti hurja riemuhuutoni. Ja minulla pahoja epäilyksiä huomista kohtaan, silloin on näet kaksi Mossen tuntia." 16.1.26 [1]

Nuoren voiman liiton toimisto (Fredrekinkatu 23):

"Tärkein ja yksiselitteisin Saima Harmajan kirjallisista vaikuttajista oli Nuoren Voima –lehti ja Nuoren Voiman Liitto. Sieltä hänkin ihanteensa ja mallinsa sai, kuten kymmenet muut runoilijat. Uuno Kailas sanoi, että 'juuri Nuori Voima oli minulle se 'nyhjäys', joka Mark Twainin mukaan ratkaisee ihmisen kohtalon puoleen taikka toiseen'. Mika Waltari odotti koulupoikana lehteä niin hartaasti, että säästämällä säästi sen lukemisen ruokatunnista iltaan asti, kuin herkkupalan.

Nuorta Voimaa toimittivat intomieliset ihmiset, ja sen sivuilta uhoaa semmoinen idealismi, että lehden vanhoja vuosikertoja lukiessa vieläkin tuntuu siltä kuin itse kunkin pitäisi oitis ryhtyä runoilemista harrastamaan. Tunne ei varmaan synny suotta. Kriitikko Elsa Enäjärvi puhui aikoinaan Nuorest Voimasta 'tartunnan levittäjänä'. Tekemisen into ja hartaus oli melkein lapsekasta, mutta on muistettava, että lehti oli korkeatasoinen ja kokosi ja kasvatti laadukkaan kirjoittajajoukon. Tämmöinen lehti on epäilemättä merkinnyt valtavasti tuhansille kulttuurinnälkäisille nuorille harvaan asutussa Suomessa, kun joukkotiedotusta ei vielä tullut tulvanaan ja harrastusmahdollisuudet olivat niukat. Johonkin kuuluminen on tärkeä tunne." [2]

Panu-kerho (Pohjois-Esplanadi 37):

"Saima oli käynyt nuorvoimalaisten Helsingin osaston kirjallisen piirin Panu-kerhon kokouksissa, kerho kokoontui Pohjois-Esplanadi 37:ssä pihan puolella, ja tutustunut mm. Erkki Valaan ja Mika Waltariin. Hän toivoi, että jompikumpi näistä antaisi lausunnon hänen runoistaan, ennen muuta että Waltari lukisi niistä edes osan. Hopeamerkkinäyte oli NVL:n jäseneksi päässeen seuraava suuri etappi…" [2]

Mika Waltarin koti (Tehtaankatu 7):

"Jätin tänään 'Huhtikuun' Waltarille. Toivon, että saan häneltä jotain neuvoja. Oi, minun runoni! Minun ylpeyteni, minun häpeäni, minun sydämeni, suurin osa maailmaani. Minun arimpani – jos joku satuttaa niitä, satuttaa hän kohtaa, jota en voi mitenkään suojella.

Siellä ne ovat nyt, jossain vieraassa huoneessa. Waltari istuu nojatuolissa kotitakki päällä – ehkä jalat sohvalla. Oi, hän soisi niin mielellään, että ne olisivat hyviä. Hitaasti hän lukee niitä läpi, kääntäen lehden toisensa jälkeen. – Minulle ne ovat kaikki elämän kipu ja kauneus, hänelle mielenkiintoisen kehityksen tulos." 13.1.32 [1]

Tähtitornipuisto:

"... Tähtitorninmäki kohosi kaukaa syksyisessä värihurmassaan. Siinä missä puisto alkaa, aivan rouva Kailan oven lähellä , kasvaa ihana koivu. Viime talvena kuljin sen ohitse tunneilleni, alituinen hätä sydämessä, ja kun – ehkä kyyneleitä niellen – palasin takaisin, piirtyi se pilviä vastaan, yhäti sanomattoman kauniina, herkät, mustat oksat raukeasti riippuen. Tuli kevät, kaikki kauhea hälveni ihmeellisesti; juuri ennen maalle menoa kuljin taas Tähtitornimäelle, valkeassa puvussa, ylioppilaslakki päässä. Koivuni oli puhjennut heleään vihreyteen, päivä paistoi siihen – miksi, miksi kaipasin vielä jotain? – Ja nyt kun kuljin sen ohitse, oli se kultaisen ruskea, vielä runsaassa tuuheudessaan, täynnä salaista hehkua epäselvässä auringossa – Joka päivä ympäröi minua tämä unhottumaton kauneus, kuinka olen voinut niin sulkeutua sille? …" 13.10.32 [1]

Lähteet:

Koko kartta on saatavilla täällä

[1] Kootut runot sekä runoilijakehitys päiväkirjojen ja kirjeiden valossa, Saima Harmaja, Werner Söderström osakeyhtiö, Porvoo 1966

[2] Saima Harmaja legenda jo eläessään, Kaarina Helakisa, Werner Söderström osakeyhtiö, Helsinki 1977

[3] Kirjeitä Saima Harmajalle, toimittanut Päivi Istala,  Werner Söderström osakeyhtiö, Helsinki 2013

Tuttu ja ei niin tuttu

Lämmin, tuttu ja henkilökohtainen. Yhtä kuin kulunut, mustavalkoinen lapsuuden valokuva. Sellainen, jolla on voima pysäyttää kiireiden keskellä. Sellainen, jonka helmassa tuntee itsensä turvalliseksi. Sellainen, jonka kauneutta vain itse näkee. Melko neutraali joillekin mutta erittäin arvokas itselleen.

Näillä sanoilla kuvailen paikkaa.

Ensimmäinen opiskelupaikka. Ensimmäinen (oma) kotipaikka. Paikka, jossa koin ilot ja surut.

Paikka on aluksi huomaamaton. Se on lava ja taustakuva. Mutta ajan mittaan paikka alkaa värittää tekemisiä. Sitten vaikuttaa, lopulta määrittää. Paikan tai tilan suunnittelulla voi vaikuttaa, minkälaisia ajatuksia se ihmisessä laukaisee.

Väri on psykologiaa.

Ja äänet.

Asento.

Seiso suorassa pää kohotettuna, ja tavoittele tornin taivasta tavoittelevaa huippua, niin todennäköisesti tunnet joko ylpeyttä tai mahtipontisuutta.

Onneksi ihminen ei ole ohjelma, joka passiivisesti reagoi syötteeseen, vaan ohjelmia itse luova ohjelmoija. Omat teot ja niiden kautta saadut kokemukset alkavat lopulta määrittää "paikan tunnon".

Paikka on tietysti vain toissijainen, eloton, ja sille ei ole väliä, miten siihen suhtaudutaan. Ihmiset ovat tärkeämpiä. Mutta ihmisetkin kokoontuvat AINA jossakin paikassa. Ihmiset lähtevät omille teilleen, mutta vuosien päästä saattavat tulla takaisin, kokoontua kaikki siinä samassa vanhassa paikassa. Ja vaikka eivät kokoonnukaan, silti muistot ihmisistä tulevat liittymään siihen paikkaan.

Paikasta muodostuu assosiaatio osalle omaa elämää.

Hyvässä ja pahassa. Tunnen ihmisiä, jotka pakenivat kirjaimellisesti tietystä paikasta. Oli pakko jättää edullinen asunto ja kaveripiirin vain sen takia, että paikkaan liittyi vahvasti epämiellyttäviä muistoja. Toiset taas ovat niin rakkaita, että niihin aina palaa. Käyn vähän väliä omassa lempipaikassa, jossa muistot vyöryvät päälleni aaltojen tavoin.

Turistikohteet ovat taas korokkeita.

Turistikohteisiin useimmiten ladataan arvoa ja merkitystä alusta alkaen. Näin syntyi Helsingin Tuomiokirkko ympäröivineen uus-klassismitaloineen, kun aikoinaan pienestä kaupungista rakennettiin pääkaupunki ja haluttiin vaikuttava monumentti ihailtavaksi ja näkymää hallitsevaksi. Tai pienempiä kuten teekkarikylä, jossa opiskelijoiden talkoovoimin rakennettiin soluasuntoja. Siellä Alvar Aallon suunnittelemassa Jämeräntaival 1:n talossa on Aallon tunnistettavia kaarevia ovenkahvoja ja avaria, avonaisia ja pitkiä eteistiloja. Tällaisiin paikkoihin liittyy toisten ihmisen ilot ja surut, haaveet ja pettymykset, tarinat ja vaiheet.

Turistikohteet ovat korokkeita, joista näkee toisten elämään.

Kauneuden ainekset

Kultaisia lehtiä

 

On tullut aamu, jota odotin.

Syyspäivä paistaa sätein kultaisin,

ja helenevä, harveneva puisto

taas sydämeeni koskee niin kuin muisto

sen syksyn jok' ei palaa takaisin

On ihmeellinen heinäkuinen puu,

kun syvää vihreyttään uhkuu lehti.

Vaan kun se täyttymyksen rauhaan ehti,

se ylimaalliseksi kirkastuu.

Alati henkevämmin heleten

syystuulen syliin lehdet varisevat,

ja niin kuin kultasade raukenevat

ne mullan poveen, jok' on iäinen.

Oi armas väri, poltat sydämeni!

Syvintä unelmaani loistos on,

syvintä tuskaa päivän, joka meni,

ja jok' on ehtymätön, loputon.

...

Saima Harmaja, 1.10.1933 Tartossa

Syksy on jälleen valloittanut värikkäällä kauneudellaan. Lehdistä muodostuneita märkiä mattoja, viimeiset oksista riippuvat lehdet. Kaikki löi joka suunnasta vyörivillä kelta-puna-viher-kirkkauden aalloilla. Puut saattavat aika helposti muodostaa kävelijän ympärillä verhon luoden vaikutelman syvästä metsästä. Vaikka lähimoottoritien humina ei salli täydellistä eläytymistä, puut ovat kookkaita ja niissä on voimaa. Jopa pienessä metsikössä voi "eksyä" sillä tavalla, ettei hahmota täydellisti, mistä kohdasta sieltä poistutaan. Jopa pienet mutta villit (erotuksena hoidetuista puistoista) metsiköt ovat kaupunkien sielu tuomalla kontrastia, salaperäisyyttä ja käsittämättömyyttä.

Runon  kauneus rytmissään, säkeiden aaltoilussa mutta samalla säännönmukaisuudessa. Tuhansien ja tuhansien samanlaisten lehtien muodostama visuaalinen kauneus. Sekä mieliyhtymän kauneus, ajatuksellinen kauneus, miten paikka voi yksinkertaisella lisällä tulla "jännäksi" ja kauniiksi.

Miksi kaunis on kaunista?

Kauneus on hyvän ja pahan tuolla puolen.

Pahuus voi olla kaunista. Hehkuvan punainen horisontista horisonttiin levinnyt oopiumipelto. Taloja, autoja, veneitä nielevä tornado, kuin pilvestä ojennettu Zeuksen etusormi, joka piirtää maahan kuvioita. Hävittäjälentokoneiden parvi täydellisessä särmikkyydessä piirtää taivaalle kirjaimia. Nietzsche sanoi, ettei hyvää ja pahaa ole olemassakaan, on vain kaunista, jonka ihmiset valitsevat oikeaksi.

Kauneus on ylellisyystavaraa

Kauneus vaatii rauhaa. Olin kerran yksin vieraassa maassa vieraassa kaupungissa, ja ilta oli ollut jo pitkällä. Kirkkojen goottiset piikkitornit eivät inspiroineet, koska mielessäni oli, pääsenkö tästä vielä turvallisesti kotiin. Samat tornit sai ihailla tuntikausia silloin, kun tunsin kaupungin paremmin. Maslow väittää, ettei ihminen pysty kokemaan "korkeampia" tarpeita kuten kauneuden kaipuu ennen kuin "alhaisemmat" fysiologiset ja turvallisuuden tunteen tarpeet on tyydytetty. Eräiden kommunismia sympatisoivien suusta kuulee, että sentimentaalisuus on kylläisen ja joutilaan ihmisen erityisoikeus.

Kauneus on kaikessa

Mutta kaikki on tavallaan kaunista. Vai onko kauneus katsojan silmissä? Helsingin sanomissa on ollut useita artikkeleita siitä, että kauniitpärjäävät rumia paremmin töissä sekä että oikeudessa on merkitystä ulkonäöllä. Pohdin kaverin kanssa tilannetta, jossa työhaussa muuten samanlaisia taitoja omaavista hakijoista valitaan hyvännäköisempi. Nobelin voittaja psykologi Daniel Kahneman esittää, että kyseessä on kognitiivinen harha, kun toista rankataan älykkyydessä kauneuden mukaan. Se on aivojen sisäänrakennettu päätöksenteon yksinkertaistamismekanismi, jossa vaikea tehtävä – kumpi on älykkäämpi korvataan huomaamatta helpommalla – kumpi on kauniimpi. Mutta asia ei ole minusta näin suoraviivainen, nimittäin monien (ainakin minun) mielestä älykkäät ihmiset ovat myös kauniita, koska älykkyys on kaunista. Ja urheilullisuus. Ja musikaalisuus. Ja empaattisuus. Ja se, että voittaa Trivial Pursuitissa. Ja saa keksiä itse.

Kauneudentaju on taito

Kauneudentaju on synnynnäistä. Miksi muuten erilaiset ihmiset haltioituvat samasta musiikkikappaleesta tai upeasta maisemasta, vaikka eivät ennen "oppineet" pitämään näitä kauniina? Kauneudentaju on kulttuurisidonnaista. Miksi muuten eri aikakausina on erilaisia taidesuuntauksia, eli suuri joukko ihmisiä arvostaa enemmän tai vähemmän samantyyppisiä taideteoksia? Mutta olennaisempaa on se, että kauneudentajua voi harjoittaa. Niin kuin eräs taiteilija totesi, kun oppii, miksi tähän asti luodut taideteokset ovat kauniita, pystyy löytämään tai "keksimään" kauneutta muussa. Itse taidetta jonkin verran opiskelleena voin sanoa, että sen opetus on tuntunut erittäin väljältä. Ymmärtääkseni taideopetuksessa tarkoitus ei ole päntätä kaikki maailman kauniit jutut, vaan muodostaa hyvää makua.

Kauneus on vapauttava

Siro. Jylhä. Turkoosi. Heleä. Jugend tyyliä. Vaikka jokaisella on oma käsitys sirosta, se ei ole niin venyvä käsite, että se voi sekoittaa esimerkiksi turkoosiin. Kauneus on sen sijaan itse vapaus. Se repii adjektiivien verkon ja kumoaa kaikki ennalta asetetut määritelmät. Olin kerran kävelyllä öisessä metsässä, kävelin varsin reippaasti ja ihailin samalla järven tyyntä vedenpintaa. Vedessä heijastuva täysikuu olisi monen mielestä esteettistä. Sain yhtäkkiä päähänpiston ja suuntasin askeleni polusta umpimetsään. Näin uuden kauniin maiseman, joka oli vain joidenkin metrien päässä monia kertoja kuljetusta polusta. Ehkä sen uutuuskin teki siitä kauniin. Mutta silti piti tehdä ne ei-totutut askeleet nähdäkseen uutta. Kauneus on kykyä nähdä.